Syyllistyn itsekin välillä ajattelemaan, että tässä vaiheessa elämääni kaiken pitäisi jo olla asettunut täydellisesti uomiinsa. Soimaan itseäni, kun elämä ei tunnu välillä omalleni. Pohdin olenko tehnyt vääriä valintoja polkuni varrella ja ajanut itseni nurkkaan. Jälleen kerran vertailen itseäni vierelläni kulkeviin ihmisiin ja tunnen olevani enemmän tai vähemmän hukassa. Kaikilla muilla tuntuu olevan asiat järjestyksessä. Muut ovat edenneet elämässään seesteiseen vaiheeseen, jossa on asetuttu aloilleen ja nautitaan lasten kasvamisesta ja luodaan kestäviä perinteitä. Toisille paikoillaan oleminen on vaikeampaa tai mahdotonta. Juurtuminen on lopulta aika pitkä prosessi.
Ollakseni aivan rehellinen aloilleen asettumisessa on jotakin hivenen pelottavaa, vaikka sitä kovasti toivonkin. Toki ymmärrän, että aloilleen asettuminen ei tarkoita seikkailun loppua, mutta silti pelkään, että näin juuri on. Myönnän olevani niitä ihmisiä, jolla on aina jalka oven välissä. Rakastan oppia uutta ja kerätä kokemuksia. Minäkin ostin talon mieheni kanssa ja täytin sen vuosien kuluessa lapsilla. Ajattelin, että tässä on hyvä meidän perheen olla ja elää. En kuitenkaan ole vieläkään purkanut kaikkia muuttolaatikoita. Vintin kätköissä olevat laatikot ovat vuosien varrella saaneet lähes symbolisen merkityksen. En ole asettunut aloilleni. Vielä tulee päivä, jolloin pakkaan kaikki tavarani ja lähden pois.
Lopulta sitä huomaan elämän olevan pelkkää muutosta. Lasten kasvaminen tuo eteen uusia kehitysvaiheita ja perheen sisäinen dynamiikka heilahtelee sen mukaisesti. Kotiäitivuodet alkavat olla takana ja tulisi rohkeasti astua johonkin uuteen. Omiin kykyihin tulisi luottaa ja luoda kotiäidistä jälleen uraihminen. Moni muuttaa juuri tässä kohden myös elämänrytmiä ja tottumuksiaan terveellisempään suuntaa. Omat vanhemmat alkavat ikääntyä ja sitä kautta kasvaa myös ymmärrys siitä, että kukaan meistä ei ole täällä ikuisesti. Huomaamatta alamme mennä hanakammin unelmiemme perässä. Mistä sinä unelmoit juuri nyt?
